Vladimir (2007)

Punaviini on oikotie pelastukseen. Yksiössä on liikaa tupakankatkuisia huonekaluja, jotka eivät enää edes etäisesti muistuta designia, ja huonekasvit roikottavat lehtiään janoisina. Vain punaviinissä on voimaa. Sen tuoksu peittää alleen vuosikymmenten nikotiinin ja homehtuneen mullan. Sen väri heittää keltaisen kattolampun avittamana seinälle sydämenmuotoisen heijastuksen. Ei sellaista, jonka voisi nähdä vaaleanpunaisessa ystävänpäivätoivotuksessa, vaan sen sykkivän, verisen elimen. Sellaisen, joka lakkaa toimimasta, kun nauttii tarpeeksi punaviinin ja savukkeiden verrattomasta seurasta.
   Hän on, nähkääs, Taiteilija. Hän käyttää mustaa baskeria ja kietoo aamuisin kaulaansa syvänsinisen huivin, joka on isoisän peruja. Antiikkia. Kosketus menneeseen estetiikkaan. Hän polttaa halpoja savukkeita ja juo halpaa punaviiniä. Kyse ei ole mausta vaan aatteesta. Hurmoksen voi saavuttaa päiväkausien tuskaisella pakertamisella, mutta nopeammin se käy, kun viini ja tupakka sekoittuvat inspiraatioeliksiiriksi, joka sukeltaa suoraan alitajuntaan ja päästää ideat irti kahleistaan. Syntyy Tila, jonka kaltaista ei voi saavuttaa kukaan muu. Se on henkilökohtainen paratiisi, jonka portit sulkee vain päänsäryksi naamioitunut perkele.
   Taiteilija elää taiteelleen. Siksi yksiö on tunkkainen ja pimeä, siksi fiikus on varissut lattialle harmaantuneen nilkkasukan viereen. Taide on Tilasta syntyvä tuote, eikä sitä voi koskaan saada valmiiksi. Sitä voi rakentaa vuodesta toiseen, kerros kerrokselta, mutta valmista ei tule koskaan. Aina on olemassa Jos ja Entäs ja Kokeillaan, joita ei saa työntää syrjään. Niille on annettava mahdollisuus, sillä yksi niistä saattaa olla se viimeinen silaus. Saattaa syntyä jotakin ainutlaatuista.
   Taiteilijalla on yksi Ystävä. Ystäväkin on taiteilija, muttei yhtä omistautunut. Hän esiintyy päivisin rutinoituneena palkkatyöläisenä, eikä siis anna koko elämäänsä Tilan tavoitteluun. Taiteilija halveksii Ystävää, muttei koskaan myöntäisi kadehtivansa. Ystävä osaa katsoa elämää arkisin silmin, ja on näin ollen jossakin määrin etuoikeutettu; Ystävä saattaa luoda jotakin, mikä vetoaa Muihin. Se on kuitenkin loppujen lopuksi vain näennäinen etu, sillä Muut eivät koskaan voi nähdä kokonaisuutta. Muiden silmät ovat liian pienet.
   Tänään Ystävä on tuonut mukanaan käsikirjoituksen, jota hän on valmistellut lähes puolen vuoden ajan. Hän kertoo keksineensä tarinan miehestä, joka aamulenkillään törmää toistuvasti samaan roskalaatikkoon ja päättelee laatikon tahtovan kertoa jotakin. Tarina on kevyt, koominen ja lämminhenkinen. Se saa lukijan katsomaan huomaamattomia asioita uudemman kerran. Ystävällä on yllään puvuntakki ja silkkisolmio.
   Ystävä puhuu taukoamatta siitä, kuinka hankalaa on enää löytää aikaa kirjoittamiselle. Kun on paperitöitä vielä neljän jälkeenkin, ja sitten pitää hoitaa juoksevia asioita. Käydä kaupassa. Ystävä hankki lapsen ja vaimon nelisen vuotta sitten. Taiteilija ei usko maallisiin siteisiin.
   ”Mitä sinä olet puuhastellut?” Ystävä kysyy, ja Taiteilija kaataa itselleen lasillisen.
   :”Minä en puuhastele”, Taiteilija sanoo. ”Minä toteutan.”
   Ystävä naurahtaa ja hymyilee sitten niin, että hampaat näkyvät. Hän on käynyt parturissa ja hammaslääkärissä ja pankissa. Asuntolaina on maksettu kuukausi sitten ja nyt suunnitteilla on kesämökin osto.
   ”Mitä sitten olet toteuttanut?” Ystävä kysyy sovittelevaan äänensävyyn.
   Taiteilija sytyttää savukkeen ja liu’uttaa paperiarkin kirjoituskoneeseensa.
   ”Ymmärsin jotain kolme yötä sitten,” Taiteilija aloittaa. ”Elämä on peliä. Me asetamme panoksemme pöydälle ja pyöräytämme lipasta. Laitamme aina kaiken peliin. Lippaassa on vain yksi luoti. Onnistumisen mahdollisuus on suurempi, mutta epäonnistuminen on aivan yhtä todennäköistä. Onnistut tai epäonnistut. Puolet ja puolet.”
   Taitelija pitää tauon ja katsoo Ystäväänsä. Ystävä näyttää kuuntelevan tarkasti. Hän pohtii kuulemaansa, soveltaa sitä omaan maailmankatsomukseensa, muokkaa näkemyksiään. Taiteilija tuntee vaikuttavansa johonkin.
   ”Emme ole vastuussa mistään muusta kuin siitä, vedämmekö liipaisimesta vai emme. Useimmat eivät ensin uskalla, mutta sitten he muistavat, mitä on pelissä. Isot panokset ovat aina houkuttelevia. On helppoa pelätä menettävänsä kaikki, mutta vielä helpompaa on uskoa voittavansa. Peli on jo käynnissä. Olisi raukkamaista perääntyä.”
   Taiteilija ristii käsivartensa ja nostaa nilkkansa toisen polvensa päälle. Hän nojaa taaksepäin tuolissaan ja hymyilee. Ystävä näyttää yhä pohtivan hänen sanojaan.
   ”Sinä siis koet olevasi Vladimir, joka savuisessa kellarikapakassa painaa aseen ohimolleen, ja toivoo parasta?” Ystävä sanoo. Hän virnistää.
   Taiteilijakin virnistää ja juo lasinsa tyhjäksi.
   ”Ystäväni, me olemme kaikki vladimireja, jotka savuisissa kellarikapakoissa painavat aseet ohimoilleen ja toivovat parasta. Se on syy ja se on seuraus. Kaikki tai ei mitään.”
   Seuraa hiljaisuus, jonka aikana Taiteilija kaataa Ystävällekin lasillisen ja täyttää oman lasinsa uudelleen. He juovat vaitonaisina, ja seinälle heijastuu kaksi värähtelevää lihasmöykkyä. Taiteilijan tupakka savuaa tuhkakupin reunalla.
   ”Et siis ole kirjoittanut sanaakaan?” Ystävä kysyy seinällä liikehtiviä kuvioita katsellen.
   Taiteilija tarttuu viinipulloa kaulasta ja kaataa inspiraatioeliksiiriä suoraan suuhunsa. Kitkeränmakuinen neste sukeltaa hänen nieluunsa ja tuntuu pian lämpimältä rintalastan alla.
   ”En. Mutta tänään. Tiedän, että tänään syntyy jotakin.”
   Ystävä naurahtaa taas, muttei sano mitään.
   ”Tuntuu kuin olisin koko viikon ajan valmistautunut siihen, mitä tänään tapahtuu. Tunnen sen kaikkialla. Se tuntuu, jumalauta, ripsissä asti. Silmäripsenikin tietävät, että nyt on jotain upeaa tulossa!”
   Taiteilija tömäyttää molemmat jalkansa voimallisesti lattiaan ja nojaa eteenpäin. Hän vetää henkoset ja osoittaa sitten Ystävää.
   ”Tunnetko sinä sen?”
   Ystävä nojautuu lähemmäs Taiteilijaa ja ottaa pullon hänen kädestään.
   ”En”, hän sanoo. ”En tunne.”
   Äkillisen tuohtumuksen vallassa Taiteilija nousee seisomaan ja sinkauttaa viinilasinsa seinään. Punainen neste maalaa kirjavaan tapettiin uusia kuvioita.
   ”Et enää pysty siihen! Sinun silmäsi ovat sulkeutumassa, sinusta tulee samanlainen kuin Muut!”
   Taiteilija nauraa voitonriemuisena. Tämän hän on jo pitkään tahtonut sanoa.
   ”Sinä kirjoitat satuja ihmisille, jotka eivät näe. Sinä myyt sielusi vauraudelle ja huomiolle. Jos meillä olisi oma helvettimme, sinä paahtuisit siellä paraikaa, ja katuisit karvaasti sitä, että suljit itsesi!”
   Ystävä on ottanut harjan ja rikkalapion keittiön ovelta, ja lakaissut sirpaleet sivuun. Hän on kastellut reunoilta homehtuneen tiskirätin ja pyyhkinyt viinitahrat seinästä. Hän on pukenut ulkotakin päälleen ja kengät jalkaansa.
   ”Tulen taas ensi viikolla”, hän sanoo ja avaa oven.
   ”Tule.”
   ”Aina.”
   Taiteilija kuuntelee kaikua portaikossa ja pohtii Vladimiria.